Suomen Kielioppi

Suomen kieli (suomi) on uralilaisen kielikunnan itämerensuomalaisiin kieliin kuuluva kieli. Suomea puhuu noin viisi miljoonaa ihmistä. Heistä suurin osa asuu Suomessa, mutta vanhoja suomenkielisiä väestöryhmiä on Pohjois-Ruotsissa (meänkielen puhujat eli tornionlaaksolaiset), Norjassa (kveenit) sekä Venäjällä Karjalan tasavallassa ja aiemmin Inkerissä, missä suomen kieli on 1900-luvun mittaan suurimmaksi osaksi hävinnyt.

Suomen kieli on toinen Suomen kahdesta virallisesta kielestä. Ruotsissa suomi on virallinen vähemmistökieli. Aiemmin suomi on ollut Neuvosto-Karjalan toinen virallinen kieli.

Suomen kieli on voimakkaasti taipuva, agglutinoiva kieli. Sanajärjestys on toissijainen, lauseenjäsenten perusjärjestys on subjekti−predikaatti−objekti, ja määrite käy useimmiten pääsanansa edellä.

Foneettisesti suomen kieli on melko yksinkertainen, sillä siihen kuuluu 8 vokaalin lisäksi vain 13 konsonanttia (mikäli eräitä lainasanoissa esiintyviä äänteitä ei lueta mukaan). Konsonanttien ja vokaalien samanmääräisyyden, jäntevää puhe-elinten käyttöä edellyttävien äänteiden välttämisen, sananalkuisten ja -loppuisten konsonanttiyhtymien puuttumisen sekä vokaalisoinnun vuoksi suomen kieli on foneettisesti (äännefysiologisesti) helppo kieli.

Muoto-oppia

Suomen kielen sanaluokat ovat substantiivit, adjektiivit, pronominit, numeraalit, verbit ja partikkelit. Näistä neljää ensimmäistä kutsutaan nomineiksi, ja ne taipuvat samoissa sijamuodoissa.

Nominit

Sijamuodot

Nominit taipuvat sijoissa eli sijamuodoissa yleensä sekä yksikössä että monikossa. Sijamuotoja katsotaan olevan 14 tai 15 riippuen siitä, lasketaanko akkusatiivi eri sijaksi; toisinaan sitä pidetään vain nominatiivin ja genetiivin eräänä käyttötapana. Niiden latinalaisperäiset nimet ja harvoin käytetyt suomenkieliset rinnakkaisnimet ovat:

Sijamuodot
Nimi	Päätteet	Yksikkö	Monikko	Rinnakkaisnimi
nominatiivi	-t (monikon tunnus)	talo	talot	nimentö
genetiivi	-n, -en, -in, -den, -ten, ten	talon	talojen	omanto
partitiivi	-a, -ä, -ta, -tä	taloa	taloja	osanto
essiivi	-na, -nä	talona	taloina	olento
translatiivi	-ksi, (-kse)	taloksi	taloiksi	tulento
Sisäpaikallissijat
inessiivi	-ssa, -ssä	talossa	taloissa	sisäolento
elatiivi	-sta, -stä	talosta	taloista	sisäeronto
illatiivi	loppuvokaalin pidentymä + n, h + sanavartalon loppuvokaali + n, -seen, -siin	taloon	taloihin	sisätulento
Ulkopaikallissijat
adessiivi	-lla, -llä	talolla	taloilla	ulko-olento
ablatiivi	-lta, -ltä	talolta	taloilta	ulkoeronto
allatiivi	-lle	talolle	taloille	ulkotulento
Vähäisessä käytössä olevat
abessiivi	-tta	talotta	taloitta	vajanto
komitatiivi	-ine-	taloineen	taloineen	seuranto
instruktiivi	-n	taloin	taloin	keinonto

Komitatiivin yksiköllä ja monikolla ei ole eroa, koska i kuuluu sijapäätteeseen. Samasta syystä katoaa vartalon loppuvokaali. Substantiivin komitatiiviin liittyy aina myös persoonapääte: lähden kävelylle vanho-ine koir-ine-ni.

Abessiivi, instruktiivi ja komitatiivi ovat harvinaisia ja esiintyvät lähinnä adverbeiksi kiteytyneissä ilmauksissa (jalan). Raja sijapäätteen ja adverbinjohtimen välillä ei ole siis ehdoton. Vielä epämääräisempi asemaltaan on -tse-päätteinen prolatiivi (maitse, meritse, sähköpostitse), joka joskus lasketaan marginaaliseksi sijamuodoksi. Uudempi kielioppi ei aina mainitse myöskään akkusatiivia omana sijanaan, koska se on muutamia persoonapronominien taivutusmuotoja lukuun ottamatta (minut, hänet) yksikössä täysin genetiivin ja monikossa nominatiivin kaltainen. Eräissä murteellisissa ilmauksissa t-päätteistä akkusatiivia tapaa esimerkiksi nimien ilmauksessa (Otetaan Matit ja Maijat mukaan ja lähetään kylälle)

Vielä harvinaisempi sijamuoto, jota ei lueta Suomen yleiskieleen kuuluvaksi, on eksessiivi (-nta/-ntä) eli eronto. Se esiintyy harvinaisena kaakkoismurteissa ja savolaismurteiden eteläosissa. Eksessiivi merkitsee jonain olemisen loppumista, kuten translatiivi joksikin alkamista ja essiivi jonain olemista, esimerkiksi ministeriksi – ministerinä – ministerintä.

Possessiivinen taivutus

Substantiivit taipuvat myös persoonamuodoissa, toisin sanoen niihin voidaan liittää possessiivisuffiksi eli omistusliite osoittamaan omistusta. Possessiivisuffiksi liitetään mahdollisen sijapäätteen jälkeen.

-ni (yks. 1. pers.)
-si (yks. 2. pers.)
-nsa tai -nsä tai vokaalin pidentymä + -n (yks. 3. pers.)
-mme (mon. 1. pers.)
-nne (mon. 2. pers.)
-nsa tai -nsä tai vokaalin pidentymä + -n (mon. 3. pers.)

Possessiivisuffiksin käyttö on suomen yleiskielessä pakollista, jos substantiivin määritteenä on tai voisi olla genetiivimuotoinen aito persoonapronomini (minun autoni ~ autoni). Kolmannessa persoonassa joko persoonapronominin ja possessiivisuffiksin tai pelkän possessiivisuffiksin valinnalla ilmaistaan, onko kyse ns. refleksiivisestä omistuksesta (jossa omistaja on identtinen lauseen subjektin kanssa): Pekka näki autonsa (= oman autonsa) / Pekka näki hänen autonsa (= jonkun toisen auton).

Murteissa ja puhekielessä omistusliite jätetään usein pois ja sen asemesta käytetään ainoastaan persoonapronominin genetiiviä. Refleksiivisen omistuksen yhteydessä possessiivisuffiksia käytetään silti yleensä myös puhekielessä (mä löysin kirjani, vrt. mä löysin mun kirjan), usein myös tyyli- ja tehokeinona. Vaihtelevasta käytöstään huolimatta kaikki possessiivisuffiksit ovat kuitenkin täysin ymmärrettävää ja normaalia kielenkäyttöä myös puhekielessä.

Possessiivisuffikseja käytetään myös refleksiivi- ja resiprookkipronomineissa (itselleni, toisilleen) sekä infiniittisten verbinmuotojen yhteydessä, siis persoonan ilmaisemiseen muun muassa lauseenvastikkeissa (kerroin tulevani huomenna; emme elä syödäksemme).

Suomen kielessä tapahtunut kehitys osoittaa possessiivisuffiksien käytön olevan myös tulevaisuudessa vähenemässä ja korvautumassa pelkällä attribuutin genetiivillä, kuten viron kielessä on tapahtunut.

Verbit

Verbien taivutusmuodot jaetaan kahteen luokkaan:

Finiittinen taivutus tapahtuu persoonamuodoissa (kolme persoonaa yksikössä ja monikossa, ynnä passiivi), aikamuodoissa sekä tapaluokissa eli moduksissa, ja finiittiverbit toimivat tyypillisesti lauseen predikaattina.
Infiniittiset eli nominaalimuodot saavat nominien taivutuspäätteitä (sijamuoto, mahdollisesti monikon tunnus tai possessiivisuffiksi) ja käyttäytyvät lauseessa nominin tavoin.

Finiittiverbien tapaluokkia eli moduksia on neljä: indikatiivi, imperatiivi, konditionaali ja potentiaali (sekä äärimmäisen harvinaiset eventiivi ja optatiivi). Kuudessa aikamuodossa, joita ovat preesens, imperfekti (preteriti), perfekti, pluskvamperfekti, liittopreesens (futuurinvastike) ja liittoimperfekti (liittopreteriti) (Kaksi jälkimmäistä harvinasempia), taipuu moduksista vain tunnukseton "perusmuoto" indikatiivi. Muilla moduksilla ei ole varsinaista morfologista tempustaivutusta (so. moduksen ja menneen ajan tunnusta ei voi käyttää yhtaikaa samassa taivutusmuodossa), vaan niiden mennyttä aikaa voidaan tarvittaessa ilmaista perfektimuodoilla (olkoon mennyt, olisi mennyt, lienee mennyt) ja tulevaa aikaa liittopreesensillä, (olkoon menevä, olisi menevä, lienee menevä) joten noilla moduksilla on vain kolme tempusta.

Verbien nominaalimuodot jakaantuvat infinitiiveihin ja partisiippeihin. Infinitiivit käyttäytyvät lauseessa hieman substantiivien tapaan. Ne voivat taipua joissakin sijoissa (syömässä, syömästä, syömään, syömättä) ja joissain tapauksissa saada possessiivisuffiksin (mennessämme, nähdäkseni). Partisiipit ovat taas taivutukseltaan ja syntaksissa hyvin adjektiivien tapaisia, eli niillä on täydellinen sijataivutus ja jopa vertailuasteet (esimerkiksi tehdä-verbin 1. partisiipilla tekevä on voittoaste eli komparatiivi tekevämpi ja yliaste eli superlatiivi tekevin). Partisiipeilla, toisin kuin infinitiiveillä, on myös sekä aktiivi- että passiivimuodot (syövä : syötävä, syönyt : syöty, syöneempi : syödympi).

Suomelle kuten useimmille muillekin uralilaisille kielille on ominaista, että kieltosana on verbi – sekä morfologisesti että syntaktisesti. Kieltoverbi (e-) taipuu persoonissa (indikatiivi en, et, ei, emme, ette, eivät, imperatiivi älä, älköön, älkäämme, älkää, älkööt). Kieltoverbin nominaalimuodoista on vielä jäljellä nykyisin etuliitteenä käytettävä 1. partisiipin muoto epä ja siitä johdettu verbi evätä : epään; vrt. muut samannäköiset vanhanaikaiset yksitavuisten verbien 1. partisiipit kuten syöpä, saapa, viepä, lyöpä, voipa. Lauseopillisesti kieltoverbi toimii apuverbinä: esimerkiksi Sinä et lukenut (vrt. Sinä olet lukenut); Etkö sinä lukenut (vrt. Oletko sinä lukenut).

Morfofonologiset eli taivutukseen liittyvät äännevaihtelut

Toisin kuin agglutinoivan kielen ihannetyypissä, suomen kielessä pääteaineksilla ja sanavartaloilla voi olla taivutusmuodoittain vaihtelevia variantteja. Tämä johtuu äännekehityksistä, jotka usein ovat yleisitämerensuomalaisia tai vieläkin vanhempia. Taivutusmuodoittain määräytyvää vartalonvaihtelua aiheuttavat seuraavat tekijät:

Konsonantti- ja vokaalivartalon vaihtelu. Useimmat (johtamattomat) nominivartalot päättyvät perusmuodossa (nominatiivissa) johonkin vokaaliin (esimerkiksi veri), tai se vartalo, johon useimmat taivutuspäätteet lisätään, on vokaaliloppuinen (esimerkiksi hevonen : genetiivi hevose-n), mutta joillakin nominityypeillä tietyt taivutuspäätteet, ennen kaikkea partitiivin pääte, liitetään konsonanttivartaloon eli vartalovarianttiin, jonka loppuvokaali puuttuu (ver-ta, hevos-ta). Niillä verbeillä, joilla on konsonanttivartalo, sitä käytetään imperatiivin monikon 2. sekä yksikön ja monikon 3. persoonassa (juos-koon, men-kää--) sekä passiivimuodoissa (juos-taan, men-nyt).
Astevaihtelu: sanavartalon sisällä olevat klusiilit (k, p, t) vaihtelevat sen mukaan, onko niitä seuraava tavu historiallisesti umpinainen (konsonanttiin päättyvä) vai avoin (esimerkiksi kukka : genetiivi kuka-n : partitiivi kukka-a). Tällaisilla sanoilla on siis vahva- ja heikkoasteinen vartalo. Jos sanalla on konsonantti- ja vokaalivartalo, konsonanttivartalo on tyypillisesti heikkoasteinen (tappele-n : tapel-koon). Astevaihtelu voi merkitä joko sitä, että heikkoasteisissa muodoissa k, p tai t vaihtuu joksikin toiseksi äänteeksi tai katoaa kokonaan, tai että geminaatta-k, -p tai -t vaihtuu vastaavaksi yksinäiskonsonantiksi. Monissa lainasanoissa ja nimissä astevaihtelua ei kuitenkaan esiinny (auto : auton, Mika : Mikan). Sen sijaan geminaattojen astevaihtelu on niin vahva ilmiö, että se on ulottunut jopa muutamiin puhekielisiin uudissanoihin, joissa se liitetään klusiiliin b (esimerkiksi dubata, dubbaa)
Vartalonloppuisen e:n ja i:n vaihtelu: vanhoilla omaperäisillä johtamattomilla nomineilla, joiden vartalovokaali taivutuspäätteen edellä on e, nominatiivi päättyy i:hin (vere-n : veri, lapse-n : lapsi). (Ne i-vartaloiset sanat, joilla nominatiivin loppu-i on myös taivutusmuotojen vartalovokaalina, ovat johdoksia kuten kasvi tai lainasanoja kuten lasi.)
t:n ja s:n vaihtelu: aikoinaan (jo ennen kantasuomalaista vaihetta) t on muuttunut s:ksi i:n edellä, joten niillä vanhoilla omaperäisillä sanoilla, joilla vartalovokaali i vaihtelee e:n kanssa, tämän edellä oleva t (tai sen astevaihtelupari d) vaihtelee s:n kanssa (esimerkiksi vesi : vet-tä : vede-n).

Esimerkkejä nominien vartalotyypeistä:

valo
- muuttumaton vokaalivartalo valo-: valon, valoa
takka
- vahva vokaalivartalo takka-: takkaan
- heikko vokaalivartalo taka-: takassa
keihäs
- vokaalivartalo keihää-: keihäät
- konsonanttivartalo keihäs-: keihästä
opas
- vokaalivartalo (vahva-asteinen) oppaa-: oppaana
- konsonanttivartalo (heikkoasteinen) opas-: opasta
vesi
- vahva vokaalivartalo vete-: vetenä
- heikko vokaalivartalo vede-: vedestä
- konsonanttivartalo vet-: vettä

Päätteillä kuten illatiivi voi olla useita muotoja, joita käytetään siitä riippuen millaiseen sanavartaloon pääte liittyy (esimerkiksi sanan kuu illatiivi muodostetaan päätteellä hun siis kuu-hun ja sanan talo illatiivi muodostetaan päätteellä on eli talo-on). Usein ei ole mahdollista laatia yksinkertaisia sääntöjä, joiden mukaan valita oikea pääte, mutta joissain tapauksissa tämä on mahdollista. Pääteainesten säännöllistä fonologisen ympäristön määräämää vaihtelua aiheuttavat seuraavat tekijät:

Monikon tunnuksen -i- vaihtuminen äänteeksi j vokaalien välissä (esimerkiksi monikon inessiivi kaivo-i-ssa mutta monikon partitiivi kaivo-j-a).
Illatiivipäätten -Vn vokaalin V vaihtelu vartalon viimeisen vokaalin mukaan (esimerkiksi kukka : illatiivi kukka-an ja tyttö : illatiivi tyttö-ön). Samoin illatiivipäätteen -hVn vokaalin V vaihtelu vartalon viimeisen vokaalin mukaan (esimerkiksi kuu : illatiivi kuu-hun ja suo : illatiivi suo-hon).
Partitiivin tunnuksen -a, inessiivin tunnuksen -ssa, elatiivin tunnuksen -sta, adessiivin tunnuksen -lla, ablatiivin tunnuksen -lta sekä abessiivin tunnuksen -tta vokaalin a vaihtelu vokaalin ä kanssa, kun pääte liittyy etisiin vartaloihin (esimerkiksi talo : inessiivi talo-ssa mutta kylä : inessiivi kylässä). Tämä johtuu suomen kielen vokaalisoinnusta.

Äänneoppi ja oikeinkirjoitus

Äännejärjestelmä

Suomen kielessä on suhteellisen laaja vokaalisto:

5 etuvokaalia
- labiaaliset (pyöreät) suppea y ja puolisuppea ö
- illabiaaliset suppea i, puolisuppea e ja väljä ä
3 takavokaalia
- labiaaliset suppea u ja puolisuppea o
- illabiaalinen väljä a.

Vokaalit voivat esiintyä lyhyinä ja pitkinä (pitkät merkitään kahdella kirjaimella). Lisäksi ne voivat vokaalisoinnun rajoissa muodostaa diftongeja (samaan tavuun kuuluvat kaksi peräkkäistä vokaalia) tai ns. vokaaliyhtymiä (kaksi peräkkäistä vokaalia, joiden välissä on tavunraja).

Omaperäisten sanojen konsonantistoon kuuluvat:

soinnittomat klusiilit p, t, k sekä soinnillinen klusiili d (d esiintyy vain sanan sisällä t:n heikkoasteisena vastineena)
yksi sibilantti s
nasaalit m, n sekä ns. äng-äänne
likvidat l ja r
puolivokaalit v ja j (jotka esiintyvät myös frikatiivisina)
frikatiivi h, joka on suomessa heikkohälyinen.

Konsonantisto on siis suhteellisen suppea. Vierasperäisissä sanoissa esiintyvät lisäksi konsonantit b, d (kaikissa asemissa), g, f sekä š ja harvinaisena ž.

Konsonantit voivat esiintyä sekä lyhyinä että pitkinä, toisin sanoen kahdennettuina (tosin j kahdentuu vain -i-loppuisen diftongin ja v -u-loppuisen diftongin jäljessä eikä niiden kahdentumista merkitä). Klusiileja koskee ns. astevaihtelu.

Vokaalisointu (vokaaliharmonia)

Suomen kielessä vallitsee vokaalien ns. velaariharmonia (etu- ja takavokaalien kesken): omaperäisissä sanoissa voi saman sanan sisällä olla vain joko taka- (a, o, u) tai etuvokaaleja (ä, ö, y); e ja i ovat neutraaleja eli voivat esiintyä myös yhdessä takavokaalien kanssa. Tämä merkitsee, että taivutuspäätteistä ja johtimista on oltava taka- ja etuvokaaliset variantit: kala-ssa, kylä-ssä; levo-ttom-uus, työ-ttöm-yys. Vokaalisointu toimii siis osaltaan, sananpainon ohella, sananrajan selventäjänä.

Vokaalisointu ei vaikuta yhdyssanojen osien välillä (kesäloma, yöjalka). Samoin sen ulkopuolella ovat jotkin johtimen ja yhdyssanan osan rajalla häilyvät ainekset: tällainen, laihanläntä.

Sanojen rakenne ja painotus

Sanat voidaan jakaa tavuihin, jotka suomessa alkavat joko vokaalilla tai korkeintaan yhdellä konsonantilla (tämän takia myös sanan alussa voi omaperäisessä sanastossa olla vain yksi konsonantti, ja vanhoissa lainasanoissa konsonanttiyhtymät on yksinkertaistettu – vrt. suom. ranta, germaanisten kielten strand). Tavun vokaalihuipun jälkeen (lyhyt tai pitkä vokaali tai diftongi) seuraa 0–2 konsonanttia; lyhyin mahdollinen tavu koostuu siis yhdestä lyhyestä vokaalista (o-lo, i-sä).

Suomen kielen vanhat johtamattomat sanavartalot ovat yleensä kaksitavuisia (kala, muna, mene-, otta-), yksitavuisia ovat vain kieltoverbi (ei, e-), muutamat pronominivartalot (se, tuo, tä-, ku-) sekä pieni joukko alkuaan kaksitavuisia sanoja, joiden alkuperäinen sisäkonsonantti on kadonnut (jää, kuu, pää ym.). Sanavartalon perään voi kuitenkin liittyä runsaasti johdin- ja pääteaineksia, ja yhdyssanojen muodostaminen on sekin suomelle luonteenomaista, joten suomen sanat voivat olla hyvinkin pitkiä.

Suomessa sanan pääpaino on poikkeuksetta ensimmäisellä tavulla. Erityisen leimallista suomen kielelle on, että (pää)painollisuus on täysin riippumaton tavun tai äänteen kestosta: sekä lyhyitä että pitkiä äänteitä voi esiintyä sekä painollisissa että painottomissa tavuissa. Puheessa voimakkain paino voi osua muillekin tavuille (esimerkiksi "hetkiNEN"), mutta tällöin on kyse lausumapainosta. Lauseyhteydessä lyhyet sanat voivat jäädä painottomiksikin, kuten monesti on-sana. Pääpainon lisäksi vähintään nelitavuisissa sanoissa voi olla sivupaino. Setälä määritteli sivupainon vuonna 1930 näin:

Sivupaino esiintyy pääpainon ohella useampi- kuin kolmitavuisissa sanoissa kolmannella tai neljännellä tavulla ja sen jälkeen edelleen joka toisella tavulla (paitsi viimeisellä). Neljännellä (6:nnella, 8:lla jne.) tavulla on sivupaino yleensä vain viisi- ja useampitavuisissa sanoissa, jos sanan kolmas tavu on lyhyt.

Yhdyssanoissa sivupainolla on suuri merkitys sanarajojen osoittamisessa.

Oikeinkirjoitus

Suomen kielen oikeinkirjoitus (ortografia) on pitkälti johdonmukaisesti fonologinen, eli kutakin äännettä vastaa yleensä yksi kirjain. Merkittäviä poikkeuksia ovat

äng-äänne ŋ, jota merkitään n:llä k:n edellä (kenkä) tai kahdentuneena ng:llä (kengät)
sandhi-ilmiöt eli sanojen rajoilla tapahtuvat äänneilmiöt, näistä etenkin niin sanottu rajageminaatio (sananrajakahdennus, loppukahdennus, alkukahdennus, jäännöslopuke).

Rajageminaatio esiintyy niissä sananmuodoissa, joiden lopusta on kadonnut konsonantti (yleensä -k tai -h); jos tällaisen sanan jälkeen välittömästi seuraa konsonantilla alkava sana, tämä alkukonsonantti kahdentuu. (Varsinkin itämurteiden puhujilla voi samassa asemassa vokaalinkin edellä kuulua jonkinlainen kurkunpään puristussulkeuma. Joissain savolaismurteissa -k säilyi sellaisenaan 1900-luvulle saakka.) Rajageminaatiota ei normaalisti merkitä; kielitieteellisissä teksteissä voidaan käyttää x-merkkiä.

Muita poikkeuksia ääntämisen ja kirjoituksen välillä:

sanan loppu-n lausutaan p:llä alkavan sanan sekä liitteiden -pa tai -pä edellä m:ksi, mutta kirjoitetaan tällöinkin n (esimerkiksi aivan pieni, melkeinpä). Muulloin p:n edellä kirjoitetaan ääntämyksen mukaisesti m, esimerkiksi komparatiiveissa (pienempi).
i:n jälkeinen j ääntyy puheessa hyvin heikkona, ja sen käyttö vaihtelee kirjoituksessa. J merkitään kirjoitetussa kielessä tekijännimissä sekä i-loppuisen diftongin jälkeen sellaisissa sanoissa, joissa ei ole astevaihtelua (urheilija). Astevaihtelusanoissa j:tä ei merkitä (aion).
-otta-, -öttä-, -oitta- ja -öittä-johtimisissa verbeissä esiintyy niin ikään vaihtelua i-kirjaimen merkitsemisessä. I-kirjain kirjoitetaan verbeihin, joiden kantasana on kaksitavuinen ja loppuu a:han tai ä:hän (sekoittaa) tai jotka ovat vanhahtavan tyylisiä (virvoittaa). I-kirjainta ei merkitä o- tai ö- loppuisiin kaksitavuisiin verbeihin (irrottaa) eikä kuvaileviin tai tyyliltään arkisiin verbeihin (riepottaa)

Ongelmia kirjoituksen ja ääntämisen suhteessa aiheuttavat myös vierasperäiset sanat. Niissä esimerkiksi vokaalin tai konsonanttien pituutta koskevat säännöt on aikoinaan pyritty kehittämään sekä selkeiksi että alkuperäisen lähtökielen mukaisiksi (esimerkiksi invalidi kirjoitetaan yhdellä i:llä ja pitäisi ääntää lyhyellä i:llä, koska latinalaisen alkumuodon i on lyhyt), mutta joissakin sanansisäisissä asemissa vokaalit ja muutamat konsonantit pyrkivät puheessa pidentymään (esimerkiksi invaliidi, Balttia).

Suhu-s:n merkitsemisessä on samoin horjuvuutta. Suositeltava kirjoitusasu on tilanteen mukaan joko s, š tai sh:

Suomen kieleen vakiintuneet tavalliset suhu-s:lliset sanat suositellaan nykyään kirjoitettavaksi tavallisella s:llä: sampoo, snautseri, attasea, hasis, klisee, montaasi, sabotaasi, kollaasi, tussi, retusoida, borssi, reportaasi, saali, samppanja, sekki (myös šekki), sifonki, sortsit (myös šortsit ja shortsit), srapnelli, brosyyri, borssi, gulassi, fetissi, revanssi, prestiisi, tsasouna.

Hattu-s:ää š suositellaan käytettäväksi esimerkiksi sanoissa šaahi, šamaani, šeikki, šillinki, geiša, tšekki, šovinismi, bolševikki, kašmir, paaši, pašša sekä esimerkiksi venäjästä translitteroiduissa nimissä: Hovanštšina, Tšehov, Tšaikovski, Gorbatšov, Tšetšenia. Joissakin tapauksissa kahta kirjoitusasua voi pitää samanarvoisina: loosi ~ looši, saali ~ šaali, sokki ~ šokki. Tietyissä tilanteissa š:n käyttö voi nopeuttaa sanan hahmottamista (sekin ~ šekin).

Sh-muotoa tulisi käyttää vain tietyissä englanninkielisissä sitaattilainoissa sherry, show ja shetlanninponi mutta myös teknisistä syistä, jos š-merkkiä ei voida käyttää.

Soinnillinen suhu-s (ž) esiintyy lähinnä sanoissa brežneviläisyys, džonkki, fidži ja maharadža.

Murteet

Suomen kielessä on asutushistoriallisista ja maantieteellisistä syistä paljon murteittaista vaihtelua. Monet murrerajat ovat ikivanhoja, itse asiassa vanhempia kuin "suomen kielen" käsite. Ennen keskiaikaa ei ollut suomen kieltä nykyisessä mielessä vaan joukko itämerensuomalaisia heimomurteita, joista Ruotsin rajan sisäpuolelle jääneet alettiin vähitellen lukea suomen kieleen kuuluviksi. Suomen yleiskieli nykyisessä muodossaan ei perustu mihinkään murteeseen sellaisenaan vaan syntyi tietoisten kompromissiratkaisujen tuloksena 1800-luvun kuluessa.

Perinteisessä muodossaan murteita ei enää juuri puhuta, ja usein näkee väitettävän, että murteet olisivat kokonaan katoamassa. Jotkin murrepiirteet ovat kuitenkin säilyneet sitkeästi monilla puhujilla; voi sanoa, että perinteisten murteiden sijasta on yhä olemassa ns. aluepuhekieliä. Viime vuosikymmeninä monet suomalaiset ovat kiinnostuneet kotimurteensa elvyttämisestä.

Suomen murteet jaetaan perinteisesti kahtia länsimurteisiin ja itämurteisiin. Ryhmien tyypillisimpiä eroja ovat esimerkiksi t:n heikon asteen edustus (kirjakielen d:n paikalla on lännessä usein r tai l, idässä se yleensä katoaa tai sen paikalle on kehittynyt siirtymä-äänne), pitkien väljien vokaalien diftongiutuminen eli "veäntäminen" tai "viäntäminen" useimmissa itämurteissa (moa 'maa', peä 'pää') sekä monet tunnetut sanastoerot (lännessä vihta, idässä vasta; tuima on lännessä 'väkevä, pistävä', idässä 'suolaton, mauton') jne.

Länsimurteet

Länsimurteisiin kuuluvia lounaismurteita sekä niiden ja hämäläismurteiden väliin jääviä ns. lounaisia välimurteita puhutaan Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa. Lounaismurteiden arvioidaan eriytyneen sisämaan hämäläismurteista ensimmäisellä vuosituhannella. Hämäläismurteita puhutaan suurimmassa osassa historiallista Hämeen maakuntaa. Etelä-Pohjanmaan murretta puhutaan Etelä-Pohjanmaalla, keski- ja pohjoispohjalaisia murteita Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla. Peräpohjalaisia murteita puhutaan Lapissa. Myös Tornionjokilaaksossa puhuttava meänkieli voidaan historiallisesta näkökulmasta lukea peräpohjalaisiin murteisiin; sen on niistä erottanut vasta vuoden 1809 valtakunnanraja. Samoin kveenin kieli, jota puhutaan Pohjois-Norjan Ruijassa, on peräpohjalainen murre.

Länsimurteista "puhtaimmin" läntistä perua ovat lounais- ja hämäläismurteet. Pohjalais- ja peräpohjalaismurteissa on itäisiä piirteitä sitä enemmän, mitä pohjoisemmaksi mennään, ja jotkut tutkijat ovatkin ehdottaneet itä-länsi-jaon tilalle suomen murteiden kolmijakoa itäisiin, läntisiin ja pohjoisiin. Pohjoismurteisiin luettaisiin tällöin keski- ja pohjoispohjalaiset, peräpohjalaiset ja Kainuun murteet.

Itämurteet

Suomen kielen itämurteisiin luetaan savolais- ja kaakkoismurteet. Useimpien tutkijoiden mukaan nämä molemmat ryhmät polveutuvat ns. muinaiskarjalasta, eli ne ovat alun perin olleet läheisempää sukua karjalan kielelle kuin suomen länsimurteille.

Savolaismurteiden alue on suomen päämurreryhmistä maantieteellisesti laajin, sillä savolaiset kaskiviljelijät ovat – usein vasta keskiajalla tai sen jälkeenkin – levittäytyneet muiden murteiden alueisiin kuuluneille mutta harvemmin asutuille seuduille. Savolaismurteita puhutaankin paitsi Savossa myös Pohjois-Karjalassa, Päijänteen itäpuolisessa osassa Päijät-Hämettä, Keski-Suomessa, Kainuussa, Koillismaalla sekä Pohjanmaalle työntyvässä ns. savolaiskiilassa Keuruun ja Evijärven seuduilla. Lisäksi ns. metsäsuomalaisten murre, jota puhuttiin Ruotsissa Värmlannissa ja lähiseuduilla Norjan puolella jopa 1960-luvulle saakka, oli savolaista perua. Metsäsuomalaisten murteesta puuttui savolaismurteille ominainen yleisgeminaatio, mistä on päätelty, että se on suhteellisen tuore ominaisuus.

Kaakkoismurteisiin luetaan ne suomalaismurteet, joita puhutaan tai puhuttiin Etelä-Karjalassa, Karjalankannaksella sekä 1600-luvulta lähtien Inkerissä. Vasta viime aikoina on suomen murteiden tutkimuksessa alettu harvakseltaan käyttää nimitystä "suomen kielen karjalaismurteet", joka kuitenkin helposti sekaantuu karjalan kieleen eli varsinaiskarjalaan. Raja-Karjalan ja Laatokan koillispuolen alueiden murteet kuuluvat karjalan kieleen, vaikka varsinkin lähialueilla ovat täysin suomenkielisen ymmärrettävissä.

Esimerkkejä suomen murteista

Lounaismurre	Kyl ny. = Kyllä nyt.	Sanat lyhenevät usein lopusta; muistuttaa tässä viron kieltä.
Eteläpohjalaismurre	Soot. = Sinä olet Teherä = Tehdä Pohojalaanen = Pohjalainen	Pikapuhemuotoja käytetään tavallisesti. Yleiskielen d:n sijaan r. Loisvokaali ja diftongin loppu-i korvautuu sen ensimmäisen vokaalin pidentymällä.
Hämäläismurre	Nählään tai nährään. = Nähdään.	Yleiskielen d:n asemesta käytetään l- tai r-äännettä.
Pohjoispohjalainen murre	ossuus = osuus	Konsonantti geminoituu (kahdentuu) pitkän vokaalin edellä.
Peräpohjalaismurre	Saaphaan = Saappaan	"Ylimääräinen" h määrätapauksissa.
Kaakkoismurre	Puota = Pudota.	Yleiskielen d:n asemassa kato.
Savolaismurre	poeka = poika	Diftongi redusoitunut eli diftongin osat ääntämykseltään lähempänä toisiaan.

Muita murteita tai merkittäviä suomen kielen muotoja

Finglish
Rauman murre
Stadin slangi
Meänkieli
Ruotsinsuomi
Ruijan murteet

Tempus (aikamuoto)

Aikamuoto, eli tempus ilmaisee verbin tapahtuma-aikaa puhehetkeen nähden (Juoksin maratonin eilen, menneisyys; Juoksen maratonin huomenna, tulevaisuus). Suomen kielessä on neljä päätempusta, ja kaksi harvemmin käytettyä liittotempusta.

Preesens - Mitä tapahtuu (nyt, tai tulevaisuudessa)
Imperfekti (tai preteriti) - Mitä tapahtui (menneisyys)
Perfekti - Mitä on tapahtunut (menneisyys)
Pluskvamperfekti - Mitä oli (jo) tapahtunut (menneisyyden menneisyys, mitä tapahtui ennen jotakin toista tapahtumaa)

Harvemmat liittotempukset eli

Liittopreesens - Mikä on tapahtuva (tulevaisuus, futuuri mutta ei käytetä nykykielessä, kirjakielestäkin se on jo hiljattain poistunut)
Liittoimperfekti - Mikä oli tapahtuva (menneisyyden tulevaisuus)

Preesens

Suomen kielessä preesensillä ilmaistaan mitä tapahtuu nyt, yleisesti tai tulevaisuudessa.

Linnut muuttavat syksyllä (tulevaisuus)
Vesi on märkää (yleisesti)
Minä olen tässä (nyt)

Imperfekti

Imperfekti on suomen kielen käytetyin tempus. Imperfekti ilmaisee äskettäin tapahtunutta tapahtumaa tai josta ei ole puhuttu aiemmin. Toisin kuin perfektillä, imperfektillä on suurempikin vaikutus nykyhetkeen, joskin usein imperfektissä puhuessa liitetään usein lauseeseen jonkunlainen ajanilmaus.

Juoksin maratonin eilen. (vrt. Olen juossut maratonin eilen)
Särit lasin toissapäivänä. (vrt. Olet särkenyt lasin toissapäivänä)
Hän ampui raketin viime vuonna. (vrt. Hän on ampunut raketin viime vuonna - voi olla kummassakin, lähes molemmat tarkoittavat samaa.)

Tosin perfektillä ilmaistaan tapahtumaa, joka on selkeästi tapahtunut paljon aikaisemmin, tai jolla ei ole paljoa merkitystä.

Perfekti

Perfektillä ilmaistaan suomessa tapahtumaa, joka on tapahtunut. Poikkeuksellisesti suomen kielessä voidaan perfektillä viitata myöskin tulevaisuudessa päättyvää tapahtumaa. Perfektiä käytetään yleensä sellaisen tapahtuman ilmaisemiseen, millä ei ole paljoa merkitystä, taikka tapahtumasta on jo paljon aikaa.

Huomenna olen lukenut tämän kirjan loppuun. (Kirja on vielä kesken, valmis seuraavana päivänä)
Olen juossut maratonin. (Puhuja on juossut maratonin jossain elämänsä vaiheessa)

Pluskvamperfekti

Pluskvamperfektillä ilmaistaan suomen kielessä tapahtumaa, joka päättyi ennen toisen tapahtuman alkua.

Puu oli kaatunut ennen kuin menin metsään. (Puu kaatui ennen metsään menoa)
Kissa oli kuollut ennen kuin otimme toisen kissan. (Kissa kuoli ennen uuden tuloa)

Liittopreesens

Liittopreesens on vanhahtava tulevaisuutta kuvaava aikamuoto. Vanhassa suomen kielessä sitä käytettiin futuurina, mutta nykyään preesens korvaa tämänkin muodon.

Liittopreesensiä käytetään yleensä vain yksikössä ja indikatiivissa. Se muodostetaan Olla-verbin preesensmuodoista, ja pääverbin partisiippista, jonka pääte on VA tai VÄ, monikossa VAT tai VÄT. Verbi "Olla" liittopreesensissä, kaikissa persoonissa:

(Minä) olen oleva
(Sinä) olet oleva
(Hän) on oleva
(Me) olemme olevat
(Te) olette olevat
(He) ovat olevat
On oltava (Passiivi?)

Liittoimperfekti

Liittoimperfekti on kielitieteellisesti luokiteltu preteritifutuuriksi, eli mennen ajan futuuri. Liittoimperfekti on yleiskielessä selvästi yleisempi kuin liittopreesens.

Se muodostetaan Olla-verbin imperfektistä ja partisiippista, jonka pääte on VA tai VÄ, monikossa VAT tai VÄT. Verbi "Olla" liittoimperfektin kaikissa persoonissa:

(Minä) Olin oleva
(Sinä) Olit oleva
(Hän) Oli oleva
(Me) Olimme olevat
(Te) Olitte olevat
(He) Olivat olevat
Oli oltava (Passiivi?)

Modukset

Indikatiivi

Verbin perusmuoto, esim. Kävelen.

Imperatiivi + Jussiivi

Imperatiivi, eli käskymuoto on kaikilla persoonilla lukuun ottamatta yksikön ensimmäistä persoonaa. Imperatiivi esiintyy myöskin vain preesensissä; Kävele! (Se toki taipuu perfektissäkin, mutta perfektimuoto on niin vanhanaikainen, että sitä saatetaan pitää täysin teoreettisena. Kukaan tuskin sanoo "Ole kävellyt!". Myös liittopreesensin käyttö on harvinaista.)

Jussiivi, eli periksiantomuoto taipuu vain 3. persoonissa ja passiivissa. Se taipuu preesensissä ja perfektissä. (Erittäin harvoin myös liittopreesensissä.) Jussiivia ei yleensä lueta omaksi modukseksi, koska sen muodot (kävelköön! kävelkööt! käveltäköön!) ovat päällekkäisiä imperatiivin (ja optatiivin) kanssa.

Konditionaali

Konditionaali on ehto, esim. Kävelisin, Kävelisit...

Potentiaali

Potentiaali mainitsee epävarmuuden, mutta todennäköisyyden. Se on aika harvininen nykysuomessa ja korvataan nykyään "Todennäköisesti + indikatiivi"-tyyppisellä muodolla. "Kävellen"="Todennäköisesti kävelen". Olla-verbi on "Lienee"-vartaloinen.

Eventiivi

Eventiivi on yhdistetty konditionaali ja potentiaali. Sen tunnus on "-neisi", muuten, mutta l:n r:n ja s:n perässä assimilaatio muuttaa tunnusta. Esimerkiksi "Kävelleisimme" korvataan "Todennöäköisesti kävelisimme". Sen olla-verbi on "Lieneisi". Se on suomen moduksista harvinaisin.

Optatiivi

Optatiivi on runokielinen kohtelias käskymuoto. Se korvataan nykyään "Imperatiivi + ole hyvä"-tyyppisellä ilmisulla. Toisin kuin muilla moduksilla, optatiivilla on passiivin persoonat. Optatiivi taipuu:

Aktiivissa:

kävellön, kävellös, kävelköön, kävelköömme, kävelköötte, kävelkööt

Passiivissa:

käveltäön, käveltäös, käveltäköön, käveltäköömme, käveltäköötte, käveltäkööt

Aggressiivi

Erittäin epävirallinen modus, jossa on ponnekas kielto kieltosanatta. (Aggressiivilta puuttuu myönteinen muoto.) Taipuu jokaisessa persoonassa ja tempuksessa. Toimii indikatiivina, konditionaalina, potentiaalina ja eventiivinä. Esimerkki jokaisesta versiosta:

(Indikatiivi) Tämä mikään mopoauto ole!
(Konditionaali) Sinä minnekään lusimaan joutuisi!
(Potentiaali) Armeijasta ketään etukäteen päästettäne!
(Eventiivi) Kukaan sinua lynkanneisi, erittäin epätodennäköistä!

Substantiivit

Substantiivi, eli nimisana on sanaluokka, joka ilmaisee jotakin tavaraa, ihmistä tai paikkaa. Se myös vastaa kysymyksiin mikä, kuka, ketkä.

Yleisnimet

Yleisnimet ovat yleisiä sanoja, tai esineiden, asioiden nimiä. Esim. pöytä, tuoli, jakkara tai metsä.

Erisnimet

Erisnimet ovat tiettyjen ihmisten, paikkojen, eläinten tai tunnettujen asioiden nimiä. Esim. Finlandia-talo, Idols, Salatut Elämät, Helsinki.

Adjektiivit

Adjektiivejä eli "laatusanoja" käytetään usein muiden nominien kuvailemiseen.

Adjektiivit taipuvat sijamuodoissa, luvussa ja vertailuasteissa. Vertailuasteet

Positiivi (hieno)
Komparatiivi (hienompi)
Superlatiivi (hienoin)

Pronominit

Pronominit, eli asemosanat tai asemasanat korvaavat muita nomineja. Pronomineilla yritetään välttää nominien monikertaista toistamista, ja saadaan siten lauseet tai teksti sujuvammaksi.

Persoonapronominit

1. Persoona

Yksikkö: Minä
Monikko: Me

2. Persoona

Yksikkö: Sinä
Monikko: Te

3. Persoona

Yksikkö: Hän
Monikko: He

Demonstratiivipronominit

Tämä, tuo, se, nämä, nuo, ne

Refleksiivipronominit

Itseni, Itsesi jne.

Indefiniittipronominit

Muu, jompikumpi, kaikki, kumpikin, kumpikaan, kumpainenkaan, kukin, kukaan, mikin, mikään, eräs, joku, jokin, moni, molemmat, usea, jokainen, muutama, sama, yksi

Interrogatiivipronominit

Kuka, kumpainen, ken, kumpi, mikä

Resiprookkipronominit

Toinen toisemme, toisenne, toisensa.

Relatiivipronominit

Joka, mikä

Numeraalit

Numeraalit, eli lukusanat ovat sanoja, jotka voidaan kirjoittaa sekä numeroilla että sanoilla.

Perusluvut

Yksi, kaksi, kolme jne. Vastaa kysymykseen "Mikä luku/numero?"

Järjestysluvut

Vastaavat kysymykseen "Mones(ko)?". Kolmas, sadas, tuhannes, miljardis.

Partikkelit

Alistuskonjunktiot

että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes, jahka, ellen, jollen, joskin, kuten

Rinnastuskonjunktiot

Ja, ynnä, sekä, sekä-että, eli, tai, vai, taikka, joko-tai, mutta, vaan, sillä jne.